Onpahan tässä aikaa vierähtänyt kun olen muistanut laittaa ajatuksiani tänne päiväkirjaani. Syksy on mennyt nopeasti. Syyskuussa meikäläisen mittariin tuli uudet lukemat 65v ja nyt on sitten virallisesti vanhuuseläkeläinen eikä enää työkyvyttömyyseläkeläinen. Syntymäpäivät vietin ihan kotosalla. Vieraina olivat omat läheiset ihmiset. Samoin reissukaveri sai saman lukeman noin 1½ viikkoa sitten. Hänen syntymäpäiviään vietettiin Viru hotellissa, Tallinnassa. Tallinnasta tullessa sain viestin Elli-siskolta, että mummi joutuu sairaalaan, koska hänellä on ollut lievä keuhkokuume ja että on erittäin väsynyt. Keuhkokuume tuon ikäisellä ihmisellä ei ole mikään pikkujuttu. Tiistaina 2.11. Elli soitti ja kertoi, että mummi on oikein pirteä ja että pääsee mahdolliseti loppuviikosta pois sairaalasta. Keskiviikkoaamuna tulikin ihan toisenlainen viesti. Mummin on yöllä menettänyt puhekykynsä. Keskiviikkoiltana uutta tietoa, että on mahdollista ettei mummi näe enää seuraavaa päivää. Tämä oli ja vaikea paikka. Koko keskiviikkoilta meni, etten osannut tehdä mitään. Ajatukseni pyörivät vain mummissa ja mummin elämässä. Torstaina iltapäivällä Elli soitti ja kertoi, että oli käynyt mummia katsomassa sairaalassa Tiinan ja lasten kanssa. Elli soitti ja pyysi meitä ajelemaan sairaalaan mummia katsomaan. Lähtö tuntui kuitenkin vaikealta, koska mummi ei ollut tiennyt Ellin eikä Tiinankaan käynnistä mitään. Illalla Elli soitti, että mummi siirretään Keskussairaalasta Armilan sairaalaan.
Minulla on perjantaiaamuna aika omalle lääkärille, joten sekin oli esteenä lähteä heti aamusta ajamaan Lappeenrantaan. Lääkäristä paluun jälkeen soitiin Armilaan ja kysyin mummin vointia. Hoitaja ilmoitti, että mummi on hereillä ja tajuaa maailmanmenon joten tein heti päätöksen, että nyt lähdetäänkin ajamaan koti Etelä-Karjalaa ja Armilan sairaalaa. Niinpä olimme vähän enne kahta mummin sängyn vieressä. Kylläpä mummilla olisi ollut minulle paljon asiaa, mutta eihän sitä selvää saanut, koska tuli vain kurkkuääniä ja kädet kävivät. Harmitti kun ei kommunikointi enää äidin kanssa ollut mahdollista.
Sairaalasta lähdettyä olin sopinut Helvi-sekun kanssa, että menemme Helville päiväkahville. Enpähän ollut käynytkään Helvin uudessa asunnossa ihan Lappeenrannan keskustassa. Onpahan serkulla hulppea asunto 5 huonetta ja keittiö. Helviollä vietetyn hetken jälkeen lähdimmekin ajelemaan Ylämaalle. Olin sopinut Elli-siskon kanssa, etä mennemme Ylämaalle yöksi ja aamulla lähdemme Kouvolaa AA:n syyspäiville...
Kyllä tavallaan voisi sanoa, ettö nämä kuluneet kaksi viikko ovat olleet elämäni raskaimat. Nyt vain voi toivoa, että Jumala huolehtii äidistä ja ei anna hänen kärsiä kovia kipuja ja jos niitä tulee, ottaa luoksensa väsyneen vanhuksen.
