Sairastuminen

  Siitä on kulunut aikaa, kun viimeeksi kirjoittelin plogia, silloin en tiennyt enkä osannut aavistaa tulevia tahtumia elämässäni. Olin ihmettylyt kevään aikana miksi mulla on iltaisin sellainen flussainen olo,  mutta en kuitenkaan kiinittänyt siihen mitään suurempaa huomiota. Heräsin toukokuun 28. päivä aamulla kolmelta ja ihmettelin niskojen jäykkyyttä. Lämpöäkin oli edelleen. Aamulla soitin Matinkylän terveyskeskukseen ja kerroin tilanteesta. Hoitaja kertoi, että kaikki ajat oli varattu ja käski menemään Tapiolan Terveyskeskuksen päivystykseen. Tein työtä käskettyä ja menin sinne. Pääsin heti lääkärin juttusille ja hän otatti kokeen tulehdusarvoista. Tuloksen selvittyä lääkäri kutsui minut heti sisään ja lähetti lähetteen Jorvin sairaalaan. Tulehdusarvo oli 125 ja se oli sen verran korkea ja lähete sairaalaan oli välttämätön.
  Jorvissa suoritettiin kokeita ja todettiin, etrtä minulla on erittäin paha virtsatientulehdus ja aamulla minut tullaan siirtämään Peijaksen sairaalaan Vantaalle, jossa on urologinen osasto. Jo aamulla niskani oli kipea ja valitin siitä lääkäreille. Jokainen, jolle asista puhuin, sanoivat vain, että hiertonta ja jumppa auttaa. Aamulla minut siirettiin sitten Peijakseen. Matkalla sinne käsiäni särki ja olo oli muutenkin jotenkin outo. Niska särky vain jatkui. Peijaksessa todettiin ettei virtsarakko tyhjene kunnolla ja minulle laitettiin katetri, jolla rakkoa alettiin tyhjentämään. Pari ensimmäistä päivää Peijaksessa meni ihan hyvin kunnes lauantaina toukokuun viimeinesen päivän aamuna alkoi tapahtua. Aamiaisen soin ihan normaalisti sängynlaidalla istuen. Tunti sen jälkeen en enää päässyt sängystä ylös ja klo 10 alkoi erittäin kovat selkäkivut. Kipu aihetti sellaiset tuskat, että huusin suoraa huutoa. Tätä kesti pari tuntia ja kivun loputtua huomasin, että minulla ei liikkunut kuin oikea käsi. Olin halvaantunut. Sunnuntaina minut siirettiin Töölön sairaalaan, jossa magneettikuvattiin koko selkäranka. Tulosten selvittyä minulle kerrottiin, että minulla on kaularangan ahtauma ja se on aiheuttanut halvaantumisen. Kaularanka tultaisiin leikkaamaan välittömästi. Ainoa haittaava tekijä oli kurkussa sisäpuolella oleva mätäpaise. Ensin piti leikata paise ja vasta sen jälkeen pääsivät leikkaamaan kaularangan. Leikkaussaliin menon muistan ja seuraava muistikuva on että olen jossakin, mutta missä. Olen, että olen edelleen Töölön sairaalassa. Kysyttyäni hoitajalta sijainti paikkaani. Hoita kysyi, ettenkö tiedä missä olen. Enhän minä tiennyt. Olin Jorvin sisätaudin teholla. Minulle kerrottiin, että Marja ja Markku sekä Unto olivät käyneet minua katsomassa, mutta en  tiennyt mitään heidän käynneistä. Vasta keskiviikkona muistan Unton käynni ja sitten sain kuulla, että Marja ja Markku tulisivat minua katsomaan. Niinpähän he tulivatkin. Onneksi pää pelasi, vaikka mikään muu ei toiminukkaa. Lauantaina minut siirettin teholta osastolle. Siellä olin pari viikkoa. Osastolla aloitettiin jo fysioterapiahoidot. Sen hoidon aikana minut autettiin istumaan. Kylläpä se pelotti vietäästi, mutta pysyin kuitenkin tuettuna istumaan.Viikko osastolla olon jälkeen aloin pikkuhiljaa saada itse syötyä, sillä toimihan oikea käsi. Pari viikkoa osastolla ja sitten sain tiedon, että seuraava siirto on Puolarmetsän sairaalan kuntoutusosastolle.
  Niinpähän se siirto tapahtui ennen juhannusta. Ensin osastolle E2, josta siirettiin juhannuksen jälkeen osastolle E3. Juhannusaattona huomasin, että vasen käsi nousi kyynärtaipeesta ensimmäistä kertaa ylös. Odotin innolla Unton tuloa, että pystyisin näyttämään kuinka toipuminen on alkanut. Mutta mitä sitten kävikään. Unton saavutta käsi ei enää noussutkaan. Olin nostellut sitä niin innolla, että se väsyi. Juhannuspäivänä sen sitten pystyin näyttämään. Kuntoutuminen hyvien fysioterapettien ansiosta alkoi ja aloin  odottaa nopeampaa kehitystä. Eipähän se sitten niin käynytkään. Luojalla oli oli ihan muut suunnitelmat. Heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna kuume alkoi nousta ja maantaiaamuna otetut verikokeet osoittivat, että tulehdusarvo oli erittäin korkea 360. Eipmuuta kuin lähtö jälleen Jorviin. Jorvissa ultraäänitutkimuksessa tuli ilmi, että sappirakkon on tulehtunut. Taas odotti leikkaussali. Aamuyöstä heräämössä herättyäni kysyin paikalle tullelta anestialääkäriltä, että mitä sieltä löytyi. Sieltähän oli löytynyt tulehtunut sappirakko, joka oli jo puoliksi märäntynyt. Tääs pari viikkoa Jorvin sairaalassa, nyt kirurgisella osastolla. Siellä ei paljoa kuntoutettu, koska piti leikkausarven antaa parantua. Parin viikon hoitojakson jälkeen taas takaisin Puolarmetsän sairaalaan.
  Puolarmetsaässä alkoi taas kuntoutus ja taas tuntui, että eteenoäin mennään. Enhän minä vielä mitenkään omille jaloilleni päässyt, mutta nosturilla nostettiin istumaan isoon G-tuoliin ja telineeseen, jossa alettiin harjoitella seisomista tuettuna. Minullahan oli ollut koko ajan suonensisäinen antibioottilääkitys sen verenmyrkytyksen tähden. Nyt osaston lääkäri päätti, että tuo lääkitys lopetetaan ja siirrytään pillereihin. Niinhän siinä kävi taas, että tulehdusarvot lähtivät nousuun. Näin taas jälleen Jorvin päivystykseen. Yön vietin päivystyspolilla ja aamulla Jorvin infektiolääkäri ilmoitti seuraavasta siirrosta. Seuraava sairaala tulisi olemaan Auroran sairaalan infektiosasto. Auroran sairaalassa vietin seuraavat kolme viikkoa. Auroran sairaalassa alkoi kuntoutuminen. Siellä nousin ensimmäisen kerran Eva-Fordin avulla ylös ja otin ensimmäiset askeleet. Unto ja Naskalin Tuula olivat samaan aikaan minua katsomassa. He ja hoitajat taputtivat käsiään iloissaan, koska olin ottanut nuo pari askelta. Näin taas alkoi paluu takaisin Puolarmetsään.
  Puolarmetsässä hoitajat ehdottivat isoa G-tuolia minulle. Totesin tähän, että en minä mitään G-tuolia enää tarvitse pyörätuoli on ihan riittävä ja pyörätuoliin pääsen Eva-Fordin avulla. Hoitajat eivät meinanneet uskoa, että näin on, mutta pakkohan se oli uskoa, kun kerran homma onnistui. Olin toista päivää Puolarissa ja Unton tullessa sairaalaan minua katsomaan, ilmoitin, että nyt lähdetään kahville

ensimmäisen kerroksen kantiiniin. Kylläpä kahvi maistuikin hyvältä berliininmunkin kera. Tuota herkkuahan en ollut saanut nautittua moneen kuukauteen. Samalla kanttiini käynnillä pääsin käymään ulkona pyörätuolissa istuen. Oli ihan mukava istua Puolarin vesiputousten luona, kuunnella veden solinaa ja nauttien elokuisesta auringosta. Tunsin toipuminen oli alkanut. Päivittäiset fysioterapiat alkoivat antaa voimaa jalkoihin. Eva-Ford vaihtui tavalliseen rollaattoriin ja kierrokset osaston ympäri lisääntyivät. Ensimmäiset kierrokset olivat neljällä pysähdyksella lopulta ei kierroksen aikana tarvinut enää yhtään pysähdystä. Silti aina joko fysioterapeutti tai hoitaja oli aina mukana. Lopulta riitti, että Unto oli kävelyseurana. Syyskuun lopulla fysioterapetti ja toimintaterapetti alkoivat puhua kotikäynnistä. Siinä mietittiin mitä apuvälineitä tarvitsen selviytäkseni kotioloissa. Kotikäynti tapahtu sitten 3. lokakuuta. Kotona alkoin viistaella terapeuteille, että joks minä olen sitten viikon kulutta täällä kotona pois sairaalasta. Eiväthän he ensin osanneet siihen mitään sanoa, mutta viikon aikana asiasta keskustellessa he alkoivat sanoa, että kyllähän minä kotona selviän, mutta en yksin. Eihän minun yksin tarvinnut olla. Onhan minulla Unto apuna siinä missä apua tarvitsen. Niinhän siinä kävi, että perjantaina 10 päivä lokakuuta aamulla en laittanut enää sairaalavaatteita päälle vaan laitoin Unton tuomat siviilit. Puolelta päivin lounaan jälkeen tuli invataksi hakemaan minua kotiin. 4½ kuukauden sairaalassa oli aika oli päättynyt ja kotielämä alkoi. Onneksi on ystäviä, jotka jaksoivat käydä sairaalassa potilasta katsomassa. Tärkeimmät vieraat olivat kuitenkin Onni, Kerttu, Aapo ja Santeri, joka ei kynyt kuin kerran. Markku kävi usein Onnin kanssa niin Jorvissa kuin Puolarissakin. Samoin Marjakin kävi vaikka oli pitkä matka ja vuorotyö esteenä. Ystävistä suuret kiitokset Pirjolle, Anjalle, Annelille, Siville, Tuulalle, Raisalle, Ekille, Santulle, Karille, jotka jaksoivat piipahtaa potilasta tervehtimässä. Ainoastaa kolme päivää jäi Untolta väliin sairaalassa, muuten hän kävi joka päivä.